Totuus, mitä se on?

Eilen kirjoitin facebookissa seinälleni:

"Oli mahtava viikonloppu. Kiitos taas kerran Paula ja mahtava TT "porukka". On ihanaa olla sellaisessa porukassa missä kukaan ei kulje naama nutturalla, kaikki ovat avoiminmielin ja ympärillä virtaa positiivinen energia. Tämä on meille Suomalaisille, maailman onnellisemmalle kansalle yleensä täysin vierasta. Miksi me emme hymyile, kiitä ja kunnioita kanssakulkijoitamme? Sen sijaan vittuilemme, haluamme käsittää asiat väärin ja olemme monesti ystäviä vain silloin, kun kaverilla menee "huonosti" ja itsellä paremmin tai tarvitsemme häneltä jonkun palveluksen. Ihanaa viikon alkua kaikille meille."

Jatkan tätä samaa aihetta samasta ja vähän eri näkökulmasta.

Tässä muutama aamu sitten, aamulenkillä Jari Sarasvuo kertoi tarinan Katie Byronista. Tähän Sarasvuon kertomaan tarinaan olen mielessäni palannut monta kertaa.

Meitä jokaista välillä "ottaa pattiin" niin paljon, ettei veri kierrä. Minä itse olen tästä hyvä esimerkki,  pattiin ottaa milloin mikäkin välillä pienemmätkin asiat. Suurentelemme tapahtumia ja  asioita, pyörimme vain oma napamme ympärillä.  Totuus alkaa harhailla ja harhailevan totuuden keskellä syntyy toisenlainen totuus. Tuntuuko tutulta?

Tässä neljä kysymystä, mitä kannattaisi tuon ajatuksissamme harhailevan totuuden keskellä miettiä.

- Onko se totta?

- Tiedätkö varmasti, että se on totta?

- Mitä teet, mitä tapahtuu, kun uskot siihen ajatukseen?

- Millainen olisit ilman tuota ajatusta?

Muistaisipa  "lukea" nuo kysymykset ja miettiä hetken. Muuttuisiko se negatiivinen ajattelutapa, valheellinen tai muunneltu totuus. Se totuus mikä oli näkijälle ja kuulijalle edullinen totuus vailla todellista totuutta. Saamme aikaan sisimässämme tunnetilan ja tarinan mikä estää meitä näkemästä todellisen totuuden.

On säälittävää ja surullista nähdä miten näemme vain totuuden siltä puolelta miltä sitä itse katsomme. Niin teen välillä minä ja niin varmasti tekee moni muukin.

Asioiden ja tapahtumien yläpuolelle asettuminen, turhan tramatiikan unohtaminen ja totuuden tunnustaminen välillä kipeänkin, voisiko se muuttaa meitä? Antaisiko se meille uutta voimaa mennä eteenpäin? Välillä kannattaa kuunnella ja tunnustella sitä oikeaa ja todellista totuutta.

- Totta on se, mitä tapahtuu, eikä se minkä pitäisi tapahtua.

Stressi se pirullinen kaveri

Maaliskuu on alkanut hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Duunisaralla on monta sellaista keskeneräistä projektia mitkä hyvin mielelläni olisin jättäyt väliin. Tosin pitäisi muistaa, että kaikki se mitä eteeni dunnissa  tulee on vain työtä ja siihen minut on "palkattu".

Vaikka olen ollut yrittäjänä jo lähes kaksikymmentä vuotta, toiset työasiat tuppaan vieläkin ottamaan kovin henkilökohtaisesti vaikka minulla ei ole niiden "syntymiseen" osaa eikä arpaa voin vain auttaa asiakkaitani parhaalla mahdollisella tavalla.

Miten moni meistä ajaakaan itsensä loppuun työasoilla, raha-asioilla ja jos vielä oma perhe-elämäkään ei ole kunnossa - Kyllähän siinä vahvemmankin ihmisen voimavarat loppuvat.

Itse murehdin usein asioita  etukäteen ja luon mielessäni mahdollisimman pahan kauhuskenaarion miten pieleen asiat voivat mennä. Viime aikoina olen yrittänyt oppia elämään itseni kanssa ja opetellut myös ottamaan "happea". Kuvittelin jo,  että ole voittanut itseni  ja osaan elää ilman sitä piinaavaa stressitilaa. Oloni on ollut kevyempi ja helpompi, tuntui, että osasin ajoittain elää hetkessä ja nauttia siitä. Olen aina ollut suorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Otan vastaan haasteita, mutta niiden on aina pitänyt olla omalla mukavuusalueellani. Joutuessani sen ulkopuolelle saan elimistöni sekaisin ja kaikki varoitusvalot syttyvät välittömästi. Viime viikkojen stressaavat tilanteet ja tapahtumat suistivat minut hetkeksi sivuraiteille, mutta onneksi osasin nopeasti kääntää rattia ja selvisin pelkillä naarmuilla.

Stressaantuneena olisi tärkeää tehdä sitä mikä tuntuu kivalta ja mukavalta. Minulle ei stressin keskellä sovi mikään järkyttävä urheilurääkki se vain lisää stressiä ja tuntuu, että elmistöni on sen jälkeen entistä enemmän sekaisin ja stressitilani vain pahenee.  Monesti silloin tekee mieli jäädä sohvalle makaamaan, se on toinen mikä vain pahentaa tilannetta ja saa aikaan moraalisen krapulan. Itselläni parhaiten toimii, että olen liikkessä puuhastelen jotakin pientä. Kesällä, kun saan kädet multaan istutan kukkia ja kasveja se vie huolet ja murheet. Minulle hyvän  "endorfiinihumalan" tuottaa puhtaan pyykin tuoksu. Jos minä olen stressaantunut meillä ei varmasti ole ainuttakaan likaista pyykkiä nurkissa pyörimässä.

Viime vuoden lopussa tilasin itsellei ja tyttärelleni kirjan hyvän mielen vuosi (likkaa linkkiä sitä pääset tutustumaan kirjan sisältöön) on ollut kiva yhdessä täyttää kirjaa ja välillä aina jutella mitä kumpainenkin on kirjaan kirjoitellut. Kirja on ollut siinä mielessä mukava, että sitä täyttäessä on pysähtynyt miettimään unelmia, onnistumisia, haaveita ja tavoitteita omassa elämässä.

Edellisessä blogissani kerroinkin jo kuinka olen käynyt Paula Heinosen TT-kursseja ja niiden myötä olen lisää "hurahtanut" terveyden ja hyvinvoinnin maailmaan. Olen aina lukenut paljon kaikkea hyvinvointiin ja laihduttamiseen liittyvää kirjallisuutta. Tiedän paljon, mutta haluan tietää lisää. Olenkin päättänyt, että menen kohti unelmaani. Opiskelen lisää terveyden- ja sairaanhoitoa, vain aika näyttää kuinka pitkälle opiskeluissa pääsen. Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja johdattaako se minut kenties kokonaan uusille urille.

Tämä kaveri osaa elää hetkessä, nauttia talvesta ja lumesta.