Liikunta ja liikkumattomuus

Moni varmasti muistaa kuinka kesällä ja pitkälle syksyyn hehkutin kuinka mahtava olo tulee liikunnan jälkeen ja miten ihanaa tuolla metsässä oli liikkua tunti tolkulla. Kyllä se olo olikin aivan huikea jokaisen lenkin jälkeen olin voittajan olo. Marraskuun loppuun ja osin vielä joulukuussakin viikonloppu aamuisin kävimme perheen voimin lenkillä siis minä, mies ja koirat.

Tuli pimeys, vesisateet, talvi, lumisade ja niiden matkassa elämässäni alkoi tuttu ja "turvallinen" selityksen tulva. Töiden jälkeen oli piemää, laiskotti oli niin helppo palata sille tutulle ja turvalliselle sohvalle toisessa kädessä kaukosäädin ja vieressä suklaalevy. Netflixin maraton sarjoja tuijotin tammikuun. Miten nopeasti tuleekaan paha olo, ärtymys, joka niveliin sattuu, pää särkee eli kaikin puoli olo ja fiilis on ollut surkea. Eli summa sum maarum tammikuussa en liikkunut muuta kuin sisältä autoon ja tähän päälle kauppakeskus hortoilut. Näillä saavutuksilla ei voi kauheasti kehua.

Tänään aamulla  saimme mieheni kanssa lähes riidan aikaan jostain lähes olemattomasta. Aamu valitukseni tällä kertaa oli, se kuinka en ole nukkunut kunnolla moneen viikkoon. Tämäkin on vielä seurasta tuosta sisälläolosta ja siitä, että kaikki ruokailut ovat taas ajautuneet ihan väärille urille.

Viimeinen mieheni lause minkä muistan tuosta aamuisesta orastavasta riidasta ja sen jälkimainingeistä on mieheni toikaisu "Mene nyt ja osta ne sukset, hiihdä ensin kilometri, siitä se lähtee. Saatat jopa tykätä siitä"  Ostanko sukset vai enkö osta. Tässäpä pulma.

Kaiken tuon aamuisen sörsselöinnin jälkeen puin päälleni ja lähdin ulos. Portin avattuani tiellä oli  paljon lunta ja uutta satoi.  Olisi tehnyt mieli kääntyä laiskana ihmisenä heti takaisin, mennä sisälle ja lysähtää sinne sohvalle. Sillä hetkellä tuntui, että tuo vaihtoehto olisi ollut niin paljon  helpompi. Kuitenkin päätin jatkaa matkaani. Kävelytiet olivat auraamatta, siellä sai ihan kunnolla askeltaa, että pääsi eteenpäin. Alussa niin ärsyttävältä tuntuva lumisade, mikä piiskasi kasvojani, unohtui sekin ja ärsytyskin oli kadonnut.

 Lunta on ja lisää tulee.

 

Itseäni en pidä vähääkään urheilullisena ihmisenä. Eikä minusta koskaan mitään urheilijaa tulekaan. Olen vain yrittänyt opetella muuttamaan tapojani ja astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle. Helppoa se ei ole ollut. Luovutan helposti, en halua tehdä mitään sitä missä on riskinä epäonnistua tai se mielestäni tuntuu muuten jotenkin aluksi typerältä.  Kuntosaleille olen vuosien varrella vienyt rahaa euron jos toisen. Siellä olen aina kuvitellut, että olen ainoa joka ei osaa käyttää niitä laitteita ja lisäksi olen kuvitellut, että ympärilläni on kymmeniä ihmisiä ketkä tuijottavat ja ajattelevat tuo nainen ei osaa mitään, mitähän se täällä tekee. Turhia luuloja ja ennakkoluuloja niitä kyllä on riittänyt. Tänäkään päivänä en tiedä onko se minun juttuni vai ei, koska en ole antanut itselleni aikaa tutustua kunnolla siihen maailmaan.

Eihän elämässä monikaan asia ole aina kivaa ja silti jaksamme jatkaa. Liikkumisen liian usein kuitenkin jätämme tekemättä, koska se ei ole sillä hetkellä kivaa tai ainakin tuntuu, ettei olisi kivaa.

Mikä on ihana parasta. Olen tämän saman asian kanssa liikkeellä jo helmikuussa. Yleensä herään täältä sohvalta vasta huhti - toukokuussa.

Huomenna Pukinmäki kutsuu. Jotenkin on vielä elävästi mielessä viime perjantai ja se kun jäin sinne parkkipaikalle kiinni. Ihan on kumma juttu, että sitä nelivetoautoa ei vieläkään ole ilmestynty tuonne meidän pihalle. 

Kummasti tuo aamuinen lenkki vaikutta, pinna ei ollenkaan ole niin kireänä, kuin se on ollut tovin. Kohti uutta viikoa mennään!