Helmikuu on heitetty historiaan. Maaliskuun ensimmäiset askeleet on otettu.
Tikit on polvesta poistettu ja sairaslomani päättynyt. Lääkärin mukaan juoksulenkille ei vielä saa lähteä ja maaliskuun loppuun mennessä polven pitäisi olla jo uusi eho polvi.
Eli tätä odotellessa. Huhtikuun alussa Vantaan joki varmasti näyttää taas tältä.
Maaliskuu toi tulleessaan lumipyryn. Tälläkin hetkellä, kun ikkunasta katsoo ulos siellä sataa hentoa puuterilunta. Auton katolla ei kuitenkaan ole lunta juuri lainkaan eli on tainnut tuuli pyörittää kivasti lumet johonkin muualle. Sisälle asti kuuluu aura-autojen ääniä. Ihanaa ei ole lumitöitä ja autoa ei ole pakko juuri nyt kaivaa tuolta parkkipaikalta tuli sitten lunta miten paljon tahansa. Kyllä se autokin kevään tullessa sieltä kinosten alta löytyy.
Melkein kaksi kuukautta olen makoillut täällä kotisohvalla ja potenut jos jonkin moisia vaivoja. Tallinnan toimistolla en ole käynyt sitten viime vuoden marraskuun. Onneksi Kyllike on ahkerasti käynyt siellä ja vahtinut tilannetta puolestani. Pari viikkoa sitten Tallinnassa aloitti uusi työntekijäkin. Häntä en ole tavannut lainkaan, eli on jo aika mennä "katsastamaan" miten hän on taloon ja talontalpoihin sopeutunut. Huomenna aamupäivällä nokka kohti Tallinnan kotia.
Kotisohvalla makaillessa jatkuvana matkaseurana on ollut ikävä. Tässä on moneen kertaan kerinnyt analysoida omaa parisuhdetta ja sen tilaa. On ihanaa, kun rinnalla on ihminen joka oikeasti välittää ja arvostaa puolisoaan sellaisena kuin hän on. Mikä parasta meillä molemmat ajattelevat samalla tavalla. Hyvä parisuhde on minun mielestäni kaikkea muuta, kuin kynttiläillalliset ja romanttiset pitsialusvaatteet. Normaali arki on se mihin toista kaipaa. Arjen polkuineen me jokainen luomme yhdessä puolisomme kanssa.
Polun jokainen mutka, monttu ja suora on meidän oman kätemme jälkiä.
Nauvossa Helenan luona kesällä, kun "suhe" oli vielä ihan uusi ja tuore.
Vuonna 2001 silloin, kun sanoimme "Tahdon"
Osataan mekin pukeutua, Miian yo-juhlissa vuonna 2011
Kotkan merillä kesällä 2012, ei ole tukka hyvin ja kellokin on jätetty kotiin.
Monen mutkan, ylämäen ja alamäen jälkeen on meidänkin polkumme tasoitettu. Kuvat eivät tosin taida olla ihan aika järjestyksessä.
Tällä viikolla toteutin pitkään päässäni hautuneen ajatuksen. Otin Sri Lankasta kummitytön. Hän on pieni suloinen 5 vuotias tytöntyllerö. Tuntuu kivalta, että voi pienellä rahalla auttaa pientä ihmistä ja hänen perhettään kaikissa niissä asioissa mitä me täällä länsimaailmassa pidämme itsetään selvyytenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti